Sunnuntai 13.12.2009
Koti on nyt jouluvalaistu, joulukortit ovat postittamista vaille valmiina ja joulupuu odottaa katoksessa sisään kantoa. Näin kolmantena adventtina on osa valmisteluista takana, ja vielä on matkaa aattoon ja joulun pyhiin. On levollinen mieli.
Jo marras-joulukuun vaihteesta asti on meillä Suomessa monen sortin pikkujoulujen aikaa ja joululaulut soivat marketeissa kyllästymiseen saakka. Joululounaskutsuja satelee ja joulupuurotilaisuuksia on parhaimmillaan useampiakin samana päivänä.
Monen kuulee tuskailevan kiireen ja stressin kourissa, ehdinkö saada kaiken valmiiksi. Jotkut kieltäytyvät tyystin todeten, etteivät ole jouluihmisiä. Inhoa markkinahenkisen joulun olemassaoloon koetaan myös. Jouluvalmisteluja saatetaan pitää myös turhina, koska suuri työ on hetkessä ohi.
Itse olen aina pyrkinyt kulkemaan adventin matkan kohtuuden tietä pitkin. Koen valmistautumisen tärkeäksi ja mielekkääksi – niin konkreettisen kuin henkisenkin valmistautumisen. Uskon, että yksinkertaisuuden voi sisällyttää jouluun valmistautumiseen.
On arvokasta, että järjestetään erilaisia tilaisuuksia, koska ne ovat monella tapaa yhdistäviä tekijöitä. Itse pyrin vastaamaan niin moniin kutsuihin myönteisesti kuin suinkin on mahdollista. Paaston viettäminen on kuitenkin lähes mahdotonta ennen joulua, mutta kohtuutta voi silti toteuttaa.
Joululounailla voi pidättäytyä pieniin annoksiin, välttää liikaa makeaa, ja ennen kaikkea voi olla antamatta liian suurta painoarvoa syömiselle ja tarjoiluille. Näin välttyy kyllästymiseltä ja jää joulunpyhiksi nautittavaa – juhlan tuntua.
On totta, että huippukohta on parissa päivässä ohi. Rapiseva kuusi päätyy roskakatokseen, kinkku, laatikot ja piparit eivät maistu vuoden vaihteen jälkeen. Mutta, tärkeintä on henkinen hiljentyminen vastaanottamaan joulun sanomaa - sanomaa, joka kantaa läpi vuoden.
Tulkoon siis joulu. Minä olen valmis, vaikka jotain jäisi tekemättäkin. Soikoot joululaulut kuukauden, jäähän yksitoista kuukautta muulle musiikille.
|
|
Avainsanat:
adventti,
joulu
|
Tiistai 23.12.2008
On aika kiittää, syyskausi on pulkassa. Kauden viimeinen kaupunginhallituksen kokous saatiin eilen illalla päätökseen – työskenneltyämme liki viisi tuntia.
On ollut ilahduttavaa huomata, miten teidän, blogini lukijoiden määrä, on jatkuvasti kasvanut kuukausittain useilla kymmenillä lukijoilla.
Olen myös saanut teiltä paljon postia kuluneen vuoden aikana - kommentteja, pyyntöjä, ohjeita ja kannustuksia. Kiitän niistä kaikista. Juuri sen kaltaista vuorovaikutusta kuntapäättäjä tarvitseekin työnsä tueksi. Toivon, että olen osaltani osannut olla apuna silloin, kun sitä on tarvittu.
Syksy on ollut antoisa ja vaiherikas, edessä uusi vuosi ja kuntapäätöksenteon haasteellinen nelivuotiskausi. Nyt on aika hiljentyä joulun viettoon ja viettää samalla myös jokunen nettivapaa päivä.
Toivotan sinulle oikein rauhaisaa joulua! 
ANNA HYVÄN KIERTÄÄ
Poika istui ulkona ja oli lähes epätoivoinen. Hänellä
ei ollut rahaa äidin lahjaan. Siitä lähtien kun isä oli
kuollut, perhe oli kituuttanut äidin apuhoitajan
palkalla, eikä siitä riittänyt paljonkaan taskurahaa.
Siitä huolimatta hänen muut sisaruksensa olivat
saaneet aikaiseksi upeat lahjat hänelle. Mutta hänellä
ei ollut yhtään rahaa. Se ei ollut reilua!
Poika pyyhki kyyneleet silmistään ja käveli kauppa-
kadulle. Upeita näyteikkunoita toisensa jälkeen. Oli
jo pimeää ja poika kääntyi takaisin päin. Samassa
hän huomasi jotain kiiltävää jalkakäytävällä: kolikko!
Poika oli pyörtyä onnesta tämän aarteen löydettyään
ja käveli lähimpään liikkeeseen.
Pojan innostus katosi nopeasti kun myyjät sanoivat,
ettei kolikolla saisi mitään. Lopulta hän meni kukka-
kauppaan. Hän ojensi kolikkonsa ja kysyi saisiko hän
ostettua tällä kolikolla kukan äidilleen joululahjaksi.
Kukkakauppias katsoi poikaa ja tämän kymmenen
sentin kolikkoa. Hän laittoi käden pojan olalle ja
sanoi: ”Odota hetki, katsotaan mitä voin tehdä.”
Pitkältä tuntuvan ajan kuluttua kauppias palasi.
Hänellä oli upea kimppu punaisia ruusuja, jotka oli
sidottu kauniisti hopeisella nauhalla.
Pojan sydän melkein pysähtyi kun kauppias asetteli
kimpun pitkään valkoiseen laatikkoon ja sanoi sitten:
”Se olisi sitten kymmenen senttiä, nuori mies.” Poika
ei ollut uskoa onneaan ja ojensi epäröiden kolikkonsa.
Kauppias vaistosi pojan hämmennyksen ja selitti:
”Sain sattumalta halpoja ruusuja ja ne menisivät pilalle
joulun aikana…” Lopulta poika uskoi, että tämä oli
tosiaankin totta ja otti vastaan laatikon. ”Hyvää joulua,
poika”, kauppias toivotti.
Pojan lähdettyä kauppiaan vaimo tuli takahuoneesta.
”Kenen kanssa sinä puhuit, ja missä on se kimppu,
jonka äsken teit?” Omistaja katsoi pitkään ikkunasta
ja räpytteli kosteutta silmistään. ”Tänä aamuna minulle
tapahtui jotain merkillistä”, mies sanoi. ”Kun olin
avaamassa liikettä, kuulin äänen, joka sanoi, että
minun on laitettava syrjään kaksitoista parasta ruusuani
erikoislahjaa varten. Ihmettelin moista ajatusta, mutta
tein kuitenkin niin. Ja sitten juuri äsken sisään tuli
pieni poika kolikkokädessään ja halusi ostaa kukkia
äidilleen.” ”Kun katsoin poikaa näin itseni monia vuosia sitten”,
kauppias jatkoi. ”Kerran minäkin olin pieni poika,
jolla ei ollut rahaa ostaa äidille lahjaa. Silloin eräs
parrakas mies tuli luokseni ja sanoi haluavansa antaa
minulle kymmenen rahaa äidin lahjaan. Kun tänään
näin sen pojan, tiesin kenen ääni oli puhunut minulle
aamulla. Ja siksi annoin kymmenellä sentillä tusinan
parhaita ruusujani.”
|
|
Avainsanat:
joulu,
päätöksenteko,
yhteistyö
|
Tiistai 9.12.2008
Onpa ollut monenlaista vipinää. Vaalien jälkeiset neuvottelut ovat vuoroin siivittäneet puheita ja kokouksia, vuoroin taas ovat vaikuttaneet eriasteisina taustajännitteinä. Mutta loppusuoralla ollaan. Joillain kokoonpanoilla sitä taas seuraava nelivuotiskausi yhteisiä asioita hoidetaan.
Kaupunginhallitus kokoontuu vielä jouluviikolla ja valtuuston vuoden viimeinen kokous on ensi viikolla. Ensi vuoden budjetti on vahvistettu ja tulevaa nelivuotiskautta arvioidaan vielä muutamassa seminaarissa. Työntäyteistä on siis ollut ja paljon vielä edessäkin ennen joulurauhan laskeutumista.
Kaiken kiireen keskellä ovat omat ajatukseni joskus poikenneet omille teilleen. Joulun odotus, adventtiajan alkaminen ikään kuin pakottaa hiljentämään ajatuksia – vaikka kengän korot kopisevatkin parketilla entiseen malliin.
Yhtenä päivänä muistui mieleeni kuulemani tarina, jossa kerrottiin jokaisessa viikossa olevan kaksi päivää, joista emme koskaan saisi olla huolissamme. Kaksi päivää, joita ei saisi rasittaa peloilla eikä epäilyksillä.
Toinen päivistä on eilinen erehdyksineen ja huolineen; virheineen ja vikoineen; suruineen ja tuskineen. Eilispäivä on ikuisiksi ajoiksi vetäytynyt pois vaikutuspiiristämme. Kaikki maailman mammonat ovat riittämättömiä tuomaan takaisin eilistä.
Niinpä niin. Emme voi peruuttaa yhtään tekoa jonka olemme tehneet; emme voi pyyhkiä pois yhtään sanottua sanaa. Eilispäivä on vain yksinkertaisesti ollut ja mennyt.
Toinen päivistä taas on huominen. Se on yhtä kaukana kuin eilinen - saavuttamattomissa. Huomisen aurinko nousee joko loistavana tai pilvillä verhoiltuna. Mutta se nousee. Meillä ei ole juurikaan osuutta huomispäivään ennen auringonnousua, sillä huomista ei vielä ole.
Näin meillä jää elettäväksi vain yksi päivä kerrallaan. Tämä päivä. Ja nyt on tänään, kopiskoot siis kengän korot parketilla kepein askelin.
|
|
Avainsanat:
arkisia hajatelmia,
työ,
joulu
|
|
|
