Määräaika

Sunnuntai 4.7.2010

Oli 60-luku. Kesäloma oli päättynyt ja koulu alkoi. Olin tuolloin Lahden yhteiskoulussa aloittamassa silloista oppikoulun toista lukuvuotta. Muistan tunteen, kun saimme kuulla, ettei yksi luokkamme oppilas tule enää joukkoomme. Vaaleahiuksinen, aina hymyilevä poika oli hukkunut kesällä. Tunne oli outo, surullinen. Koulukaveri oli poissa.

Tuo hieman yli 10-vuotias poika nousi niin elävästi mieleeni, kun kuulin Tommy Tabermannin poismenosta. Liekö näiden kahden eri aikakauden ihmisen hymyissä jotain samaa – kenties?

Läheistensä mukaan, Tommy oli hyvin lämmin ja valoisa ihminen. Sairauden keskelläkin hän kykeni lohduttamaan muita ja antoi muille enemmän voimaa kuin mitä muut ehkä kykenivät hänelle antamaan. Tommi Tabermannia, tuota suurta ajattelijaa, jää niin moni ikävöimään.

Kuolema koskettaa aina. Surun keskellä kysymme niin usein – miksi? Aina ei vastauksia kuitenkaan löydy, eikä ehkä tarvitsekaan. Kaikella on määräaikansa ja siihen on tyytyminen – hymyillen. Niin kauan, kun on elämää, on toivoa.

”Jotka tulevat suorinta tietä,
saapuvat tyhjin taskuin.
Jotka ovat kolunneet kaikki polut,
tulevat säihkyvin silmin,
polvet ruvella,
outoja hedelmiä hauraassa säkissään.
Niin se ystäväni on, niin se on,
että eksymättä
et löydä perille.”

- Tommy Tabermann (Road map)