Pää kylmänä - sydän lämpimänä
Tiistai 12.1.2010
Usein sanotaan, ettei malttiaan saa menettää ja pitää yrittää toimia järkevästi. Kuitenkin katastrofin uhatessa toiset säilyttävät malttinsa, toiset menettävät sen. Yllättävissä tilanteissa jotkut saattavat pyörtyä, kiljua tai jähmettyä paikoilleen. Mikä siis neuvoksi?
Kiinnostuin aiheesta niin paljon, että ryhdyin tonkimaan asiaa, jotta hahmottaisi paremmin, mitkä kaikki seikat käyttäytymiseemme ja reagointitapoihimme vaikuttavatkaan. Tosin aiheen ollessa näin laaja, joudun tyytymään pintaraaputukseen.
Riippumatta siitä, miten ihminen tilanteiseen lopulta reagoi, aivoissa käynnistyy kaikilla samanlainen tapahtumasarja: visuaalista eli näköaistiin perustuvaa tietoa syöksyy ensin talamukseen, isoissa-aivoissa olevaan parilliseen harmaan aineen muodostumaan. Se ohjaa tiedon edelleen eteenpäin.
Traumaperäisen stressireaktion hoitoon erikoistuneen psykiatrian professori Diane McIntoshin mukaan vain viitisen prosenttia menee mantelitumakkeeseen, joka on aivojen alkukantaisin osa. Jos toimii vain mantelitumakkeen ohjaamana, ei ajattele mitään ja yrittää vain paeta. Matelijoiden ja muiden aivoiltaan heikosti kehittyneiden eläintenhän täytyy tulla toimeen pelkällä mantelitumakkeella.
Ihmisen onneksi 95 prosenttia tiedosta on tarkoitettu muille aivojen alueille: hippokampukseen ja aivokuoreen, joissa muodostuu vaihtoehtoisia toimintatapoja silmittömän pakokauhun tilalle.
Hippokampus eli aivoturso tallentaa siis muistomme, oppimamme asiat ja kokemuksen, eli säilyttää elämämme ”kotivideoita”. Aivokuori puolestaan suunnittelee tilanteeseen sopivan toimintatavan, ja nämä kaksi yhdessä hoitavat tehtävänsä.
Entä sitten ”taistele tai pakene” –reaktio. Tutkimusten mukaan tämänkaltainen tapahtumaketju ei rajoitu vain aivoihin vaan vaikuttaa koko ruumiiseen. Sympaattisen hermoston toiminta kiihtyy ja erilaisten viestiaineiden kuten katekoliamiinien tuotanto alkaa, minkä seurauksena verenpaine nousee ja lihaksiin erittyy sokeria, josta ne saavat voimaa.
Tämä reaktio selittää sen, että esimerkiksi äiti saattaa pystyä nostamaan auton puristuksiin jääneen lapsensa päältä. Tila ei kuitenkaan ole pysyvä. Hyvin nopeasti hypotalamus-aivolisäkeakseli alkaa erittää hydrokortisonia, joka palauttaa elimistön tasapainoon.
Pakokauhu on myös mielenkiintoinen ilmiö. Se voi levitä kulovalkean tavoin. Jos ihminen joutuu esimerkiksi työskentelemään vakavan epidemian ympäröimänä tai sairastaa itse, joutuuko hän jatkuvasti taistelemaan paniikkireaktiota vastaan ja vaikuttaako se järkevään ajatteluun?
Entä voiko pitkäaikainen masennus tai ahdistuneisuus, jota tuntuu nykyään olevan enenevässä määrin, myös vahingoittaa ihmisen kykyä selvitä uusista stressitekijöistä? Professori Diane McIntosh väittää, että masennus saattaa jopa kutistaa hippokampusta, jolloin mantelitumake saa liikaa valtaa.
Voi pojat, miten monisyisistä osasista fyysinen, psyykkinen ja henkinen ihminen rakentuukaan. Perustietämyksen nojalla pystyy siis rauhallisesti arvioimaan todelliset riskit ja välttämään paniikkiin joutumisen, mikäli uskomme stressireaktioiden hoitoon erikoistuneen psykiatrian tutkimustuloksia.
Vaikka, toisin sanoen koulutus ja suunnittelu estävät matelijanaivoja ohjaamasta käyttäytymistämme, luotan edelleen jatkossa myös käsien ristimiseen. Ihminen ei kuitenkaan tiedä eikä hallitse kaikkea tietoaan täydellisesti. Uskon, että johdatuksellakin on tärkeä osansa rationaalisuuden viidakossa.
