Apua nuorisotyöttömyyteen

Tiistai 26.1.2010

Pääministeri Matti Vanhanen keksi porkkanan, mutta kenelle? Nuorille, jotka löytävät itselleen työpaikan, hän sitä tarjoilee. Mutta eihän suurin ongelma liene siinä, etteivät nuoret etsisi töitä. Kannusteet sinänsä ovat hyvä asia, mutta toisiko seteli uusia työpaikkoja - niistähän on huutava pula? 

Seteliä tärkeämpiä ovat koulutustoiminta, työpajat ja erilaiset julkiset tai puolijulkiset harjoittelupaikat. Kaikkia osapuolia palvelevampaa olisi kädenojennus yrityksille, jotka työllistävät nuoria. Olisiko siis viisaampaa harkita työnantajille joko maksujen helpotuksia tai vaikka suoraa taloudellista tukea?

Pikahäät

Sunnuntai 24.1.2010

Nyt ei ole vihille meno rahasta ja suuresta vaivannäöstä kiinni. Todellinen vaihtoehto maistraattiin menolle tai suurille kirkkohäille on siis tarjolla. Vihkimys kestää parikymmentä minuuttia ja päälle saa ilmaiset kirkkokahvit.

Nopeita ja pienimuotoisia kirkkohäitä kokeillaan Lahden evankelis-luterilaisissa seurakunnissa 19.3. Kyseisenä päivänä papit vihkivät seitsemän tunnin aikana niin monta paria kuin ehtivät. 

Kirkkohäiden järjestelyt oheisjuhlallisuuksineen ovat paisuneet vuosi vuodelta.  On erittäin ymmärrettävää, että hääjärjestelyjen kasvaneet vaatimukset ja taloudelliset vastuut voivat ahdistaa. 

Olen monen kuullut tuskailevan, ettei kykene järjestämään missään tapauksessa kalliita hääjuhlia vaikka kirkkohäitä niin kovasti haluaisikin. 

Pikahäät ovat hyvä keino rajoittaa häät pieneen lähipiiriin. Pienimuotoisissa vihkitoimituksissa on kuitenkin mukana tutut elementit tunnelmallisista kirkkohäistä. On mielenkiintoista nähdä onko tämänkaltaiselle palvelumuodolle kysyntää.

 

 

 

Kaupunginvaltuuston päätös

Tiistai 19.1.2010

Lahden kaupunginvaltuusto päätti eilen kolme ja puolitunti kestävässä kokouksessaan äänin 30-29, että torin ja sen lähialueiden asemakaavaa muutetaan. Tämä muutos mahdollistaa nyt siis myös toriparkin rakentamisen, mutta ei ole rakentamispäätös, vaikka jotkut sen haluavatkin niin tulkita.

Valitettavan useassa puheenvuorossa korostui kovin kapea-alaisesti juuri tämän hetken tilanne: Tarvitsenko itse parkkipaikkaa ja löydänkö sen tarvittaessa. Kuitenkin päätöksiä teemme usein, niin kuin tässäkin tapauksessa, pitkää aikaväliä ajatellen.

On luonnollista, että esimerkiksi ympäristökysymykset ja liikennejärjestelyt keskusteluttavat tavoitellessamme kävelypainotteisempaa keskustaa. Yksityisautoilun vähentymiseen ja julkisen liikenteen kehittymiseen on syytä panostaa. Pakkokeinoja pidän kuitenkin aina huonoina vaihtoehtoina. Valinnan vapaus tulee kuntalaisella olla.

Hankaloittamalla kohtuuttomasti yksityisautoilun mahdollisuuksia en usko jalankulun ja pyöräilyn suosion kasvavan. Erilaisiin tilanteisiin tarvitsemme erilaisia liikkumismuotoja ja –välineitä, ja parkkivaihtoehdoista suosin huomattavasti mieluummin henkilöautoille maanalais- kuin kadunvarsipysäköintiä.

Viime vuonna kaupunginvaltuusto hyväksyi kaupungin strategian, johon liittyy visio tulevaisuudesta. Visio on tahtotila, jota kohti haluamme kaupunkiamme kehittää: ”Lahti on houkutteleva ja elinvoimainen ympäristökaupunki”. Olemme strategiassamme sitoutuneet mm. kasvihuonekaasupäästöjen puolittamiseen vuoden 1990 tasolta vuoteen 2025 mennessä.

Meidän on tärkeää huolehtia siitä, että yhdyskuntarakenteemme on kestävän kehityksen mukainen. Meillä tulee olla erinomainen julkisen liikenteen järjestelmä hyvine lipputukimuotoineen ja toimiva kevyenliikenteen reitistö, mutta myös yksityisautoilun mahdollisuus tulee säilyä.

Ajattelen, että tekemämme päätös ei ole ristiriidassa strategiamme kanssa. Mielestäni nyt hyväksytty asemakaava ei tue sellaista elinvoimaisuuden kasvua ja kehitystä, mikä jättää huomiotta kestävän kehityksen sitoumukset. Onhan täysin mahdollista, että 10-20 vuoden kuluttua maan alla oleva parkkihalli onkin sähköautojen lataus- ja parkkipaikka, ilman hiilidioksidipäästöjä ja muita ekologisesti merkittäviä rasitteita.

Elinvoimainen ja toiminnallinen kaupunkikeskusta on elintärkeä. Vetovoima ei kasva betonoimalla nykytila. Koska keskustan kiinteistöjen mahdollisen täydennysrakentamisen, yrityselämän ja kaupan turvaamiseksi tarvitaan tulevaisuudessa lisää pysäköintitilaa ja velvoitepysäköintipaikkoja, kaupungilla on nyt tehdyn päätöksen mukaan laajemmat mahdollisuudet lähteä niitä osoittamaan.

Mikäli parkkitarve tulevaisuudessa on vieläkin suurempi kuin nyt osaamme arvioida, on hyvä, että aiemmin hyväksytty Ranta-Kartanon asemakaavamuutos mahdollistaa myös pysäköintilaitoksen rakentamisen alueelleen.

Ja mikä tärkeintä: rakennetaan tulevaisuudessa pysäköintilaitoksia sitten mihin ja kuinka paljon tahansa tapahtuu rakentaminen ensisijaisesti tarvitsijoiden kustannuksella, ei kaupungin verorahoin.

 

 

Pää kylmänä - sydän lämpimänä

Tiistai 12.1.2010

Usein sanotaan, ettei malttiaan saa menettää ja pitää yrittää toimia järkevästi. Kuitenkin katastrofin uhatessa toiset säilyttävät malttinsa, toiset menettävät sen. Yllättävissä tilanteissa jotkut saattavat pyörtyä, kiljua tai jähmettyä paikoilleen. Mikä siis neuvoksi?

Kiinnostuin aiheesta niin paljon, että ryhdyin tonkimaan asiaa, jotta hahmottaisi paremmin, mitkä kaikki seikat käyttäytymiseemme ja reagointitapoihimme vaikuttavatkaan. Tosin aiheen ollessa näin laaja, joudun tyytymään pintaraaputukseen.

Riippumatta siitä, miten ihminen tilanteiseen lopulta reagoi, aivoissa käynnistyy kaikilla samanlainen tapahtumasarja: visuaalista eli näköaistiin perustuvaa tietoa syöksyy ensin talamukseen, isoissa-aivoissa olevaan parilliseen harmaan aineen muodostumaan. Se ohjaa tiedon edelleen eteenpäin.

Traumaperäisen stressireaktion hoitoon erikoistuneen psykiatrian professori Diane McIntoshin mukaan vain viitisen prosenttia menee mantelitumakkeeseen, joka on aivojen alkukantaisin osa. Jos toimii vain mantelitumakkeen ohjaamana, ei ajattele mitään ja yrittää vain paeta. Matelijoiden ja muiden aivoiltaan heikosti kehittyneiden eläintenhän täytyy tulla toimeen pelkällä mantelitumakkeella.

Ihmisen onneksi 95 prosenttia tiedos­ta on tarkoitettu muille aivojen alueille: hippokampukseen ja aivokuoreen, joissa muodostuu vaihtoehtoisia toimintatapoja silmittömän pakokauhun tilalle.

Hippokampus eli aivoturso tallentaa siis muistomme, oppimamme asiat ja kokemuksen, eli säilyttää elämämme ”kotivideoita”. Aivokuori puolestaan suunnittelee tilanteeseen sopivan toimintatavan, ja nämä kaksi yhdessä hoitavat tehtävänsä.

Entä sitten ”taistele tai pakene” –reaktio. Tutkimusten mukaan tämänkaltainen tapahtumaketju ei rajoitu vain aivoihin vaan vaikuttaa koko ruumiiseen. Sympaattisen hermoston toiminta kiihtyy ja erilaisten viestiaineiden kuten katekoliamiinien tuotanto alkaa, minkä seurauksena verenpaine nousee ja lihaksiin erittyy sokeria, josta ne saavat voimaa.

Tämä reaktio selittää sen, että esimerkiksi äiti saattaa pystyä nostamaan auton puristuksiin jääneen lapsensa päältä. Tila ei kuitenkaan ole pysyvä. Hyvin nopeasti hypotalamus-aivolisäkeakseli alkaa erittää hydrokortisonia, joka palauttaa elimistön tasapainoon.

Pakokauhu on myös mielenkiintoinen ilmiö. Se voi levitä kulovalkean tavoin. Jos ihminen joutuu esimerkiksi työskentelemään vakavan epidemian ympäröimänä tai sairastaa itse, joutuuko hän jatkuvasti taistelemaan paniikkireaktiota vastaan ja vaikuttaako se järkevään ajatteluun?

Entä voiko pitkäaikainen masennus tai ahdistuneisuus, jota tuntuu nykyään olevan enenevässä määrin, myös vahingoittaa ihmisen kykyä selvitä uusista stressitekijöistä? Professori Diane McIntosh väittää, että masennus saattaa jopa kutistaa hippokampusta, jolloin mantelitumake saa liikaa valtaa.

Voi pojat, miten monisyisistä osasista fyysinen, psyykkinen ja henkinen ihminen rakentuukaan. Perustietämyksen nojalla pystyy siis rauhallisesti arvioimaan todelliset riskit ja välttämään paniikkiin joutumisen, mikäli uskomme stressireaktioiden hoitoon erikoistuneen psykiatrian tutkimustuloksia.

Vaikka, toisin sanoen koulutus ja suunnittelu estävät matelijanaivoja ohjaamasta käyttäytymistämme, luotan edelleen jatkossa myös käsien ristimiseen. Ihminen ei kuitenkaan tiedä eikä hallitse kaikkea tietoaan täydellisesti. Uskon, että johdatuksellakin on tärkeä osansa rationaalisuuden viidakossa.

 

 

Mikä sietämätön keveys

Maanantai 4.1.2010

Joulunpyhät alkavat olla lopuillaan. Arki koittaa kuitenkin kuin varoen, tunnustellen. Viime viikko ja kuluvakin ovat vielä osittain työn ja loman sopivaa sekoitusta. Leppoisa siirtyminen kiihkeään työrytmiin on mukavaa. Aina se ei ole mahdollista, mutta nyt on.

Joulunpyhien ihana joutilaisuus mahdollisti tarttumisen vanhoihin intohimoihin. Sukkapuikot kalkattivat ja silmät sikkaralla nenä oli kiinni kirjassa. Oli vihdoinkin aikaa vaan olla tai olla olematta. Ruokapöydästä sohvalla, sohvalta saunaan, saunasta kahville, ja taas lukemaan. Ihanaa.

Uusi vuosi tuo aina jotain uutta tullessaan. Ensi viikosta alkaen olemme sitten puolisoni kanssa virallisesti kuin kaksi vanhaa varista. Viimeinen lapsi lentää pesästä, kun kuopuksen muuttoauto starttaa lauantaina.  Näinkö pian ne lapsuusvuodet menivätkään? Siinä sitä sitten on ihmettelemistä.