Juhlallista arkea

Tiistai 14.7.2009

Isälläni on todetta dementiaa aiheuttava Alzheimerin tauti. Onneksi siihen on nykyään olemassa lääkehoitoja, joilla oireita voidaan hieman lievittää, vaikka itse tautia ei toki voi parantaa. Taudin kanssa on elämistä, niin henkilöllä itsellään kuin läheisilläkin. Tilanteita kyllä helpottaa monesti se, että lähiomaisena tietää mistä on kyse.

Elämme isäni kanssa keskivaikean vaiheilla, jos käytän perinteistä ilmaisua taudin etenemiskuvauksesta. Sanotaan, että syvän Alzheimerin vaihe on sairauden lopullinen vaihe, ja omaisille henkisesti raskas vaihe. Näin varmaan onkin, mutta rehellisyyden nimissä on todettava etteivät nämä edeltävät vaiheetkaan aina helppoja ole.

Eilen vietimme isäni 81-vuotisjuhlapäivää. Ruokailimme yhdessä ja joimme kakkukahvit päälle. Oli mukava ja leppoisa päivä. Nuorisokin ehti papan kanssa juttelemaan, kun heillä sattui olemaan työstä vapaapäivä. Illaksi veimme sitten papan omaan kotiin, jossa hän toistaiseksi selviytyy silmälläpidon alaisena.

Pari tuntia meni ja hän soittaa pirautti puhelimella. ”Ajattelin vain soittaa, kun näyttää sille, ettet taida muistaa, että minulla on tänään syntymäpäivä”. Näin tällä kertaa. Kakkukahvit maistuivat, mutta ne ja onnittelut olivat pyyhkiytyneet pois.