Perjantai-illan huumasta lauantaihin

Lauantai 14.3.2009

Vannoutunut navigaattorin suurkuluttaja ja navigointilaitteiden puolestapuhuja-egoni sai eilen, perjantaina 13. päivä tervehdyttävän opetuksen. Manuaalisiin suunnistustaitoihin kannattaa myös turvautua.

En tunnustaudu taikauskoiseksi, mutta päivämäärä kyllä kävi mielessäni jossain vaiheessa. Olin lupautunut heittämään esikoiseni viikonlopuksi tapaamaan harrastusporukoitaan Nummi-Pusulaan Sierlan leirikeskukseen. Piece of cake!

Poikani pakkasi autoon kamppeensa: ruoat, vaatteet, makuupussin ja järjettömän kasan miekkoja, kilpiä ym. keskiaikaan liittyvää, ja niin starttasimme matkaan. 

Ensimmäinen hämmennys tuli moottoritiellä. Olin säätävinäni navigaattorin valitsemaan nopeimman reitin ja olin ajatellut ajavani moottoritietä lähes Helsinkiin asti ja sieltä Espoon kautta Nummelle. Navigaattori päätti toisin, ja niinpä hyväksyimme Vihdin ja Nurmijärven reitin, koska poikani mukaan kiire ei ollut.

Matka taittui rattoisasti meidän rupatellessa niitä näitä. Katselimme punertavaa taivaanrantaa ja hiljalleen lisääntyvää usvapeitettä pelloilla. Parituntinen vierähti nopeasti ja aloimme molemmat tähyillä viimeisiä navigointiohjeita korvat herkkänä.

Ilta oli laskeutunut, pimeys valottomilla tieosuuksilla oli totaalinen ja usva sakeni tuntuvasti. Vauhtia oli hidastettava eikä tienviitoista erottanut kirjaimia numeroista. Navigaattorin mukaan seuraavaksi piti kääntyä oikealle: autonlevyinen tie, josta ei ollut muutamaan päivään kulkenut kuin korkeintaan kettu. 

Ajoimme siis ohi ja yritimme hakua uudelleen – samalla tuloksella. Jostain kumman syystä cityurbaanivaistoni petti maaseudulla ja yritin lähteä ajamaan tietä, johon heti alkumetreillä upposimme. Olimme siis jumissa tiettömän tien alussa keskellä ei mitään. Emme päässeet eteen eikä taaksepäin.

Kuin sattuman sanelemana yksi ainoa auto sattui ajamaan tuota tietä ja pysähtyi auttamaan. Ystävällinen taksimies työnsi poikani kanssa Pösöni takaisin päätiellä ja niin matkamme jatkui – tosin emme tienneet lainkaan miten löytäisimme määränpäämme. Huvittavinta oli, ettei taksikuskikaan ollut kuullut koko paikasta. 

Ryhdyimme haravoimaan Nummi-Pusulan kolkkaa noin 20-30 km säteeltä. Päättelimme, ettei navigaattori voinut täysin väärässä olla, vaikkei selvästikään tietä tunnistanut. Haarlaa eikä Haarlantietä löytynyt tuntiin.

Mielessä kävi jo ajatus soittaa sille ainoalle ihmiselle, jonka tunnen Nummi-Pusulasta, Eräpolun Merjalle. Poikanikin vitsaili, että saattaa olla mahdollista, että hän grillaa eväsmakkarat kotona Lahdessa.

Tunnin harhailun ja totaalisessa usvassa seikkailun jälkeen osui silmiini Turun tieltä oikealle pieni musta kyltti ”Haarla”. Koska siitä oli selvästi ajanut muitakin autoja, päätimme katsoa vielä tuon pätkä. Muutaman kilometrin, ylämäen, jyrkän kurvin ja rotkojen ohituksen jälkeen pimeys valkeni. Edessämme oli kuin olikin valaistu talo ja pihamaalla soihtuja. 

Bingo, olimme onnellisesti perillä. Vajaan kahden tunnin matkaan saimme upotettua reilut kolme tuntia, mutta loppu hyvin kaikki hyvin.

Poikani pääsi viikonlopun viettoonsa ja minä osasin takaisin Lahteen. Tosin matka kesti tälläkin kertaa normaalia kauemmin, koska usva oli paikoitellen myös moottoritiellä niin sakeaa, etten uskaltanut ajaa satasta.

*********

Lauantaipäivän kruunasin rentouttava, kiireetön päivä tyttäreni kanssa. Kävimme myös paikkaamassa aukon sivistyksessämme tutustumalla uuteen Kärkkäisen tavarataloon.

Vaikka ostospaikkaa mainostetaan Suomen suurimmaksi, tyttäreni tuskin osasi pitää paikkaa kovinkaan jättiläisenä. Hän on viimeiseksi matkoillaan käynyt ostoksilla kahdeksankerroksissa tavarataloissa.

Yhteinen shoppailupäivämme oli mukava ja kävimme vielä Triossa syömässä thaikkuruokaa ennen kotiin paluuta. Oli tosi ihana naistenpäivä.